"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua ei vaivaa mikään."

Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä silmistä tuli näkyviin, toisti hän:

"Minua ei vaivaa mikään."

Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä eteensä.

"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.

"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi, että häneltä puuttuu yhtä ja toista."

"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella äänellä.

"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.

Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa, ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine, kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli hyvin kohtelias.

"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.