"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.
"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."
"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän heille ja meni taloon.
"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain kamalaa."
Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:
"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.
"Teidän täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin", vastasi pappi. "Meidän täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että sielu."
"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.
He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.
Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä, käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:
"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä palaan parin minuutin kuluttua."