Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi juostessaan kovasti jotain.
Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen kaulukseensa:
"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt hänelle, roisto?"
Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään komensi kylmästi:
"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"
"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä jätin hänet?"
"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun kuulin herra Quintonin äänen."
"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää sisään katsomaan!"
Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen. Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille huudahtaen:
"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"