Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä punerruksesta.

Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä paperista.

"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä. Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.

Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.

"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.

Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä piteli vielä kahvaa.

Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton. Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja. Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti mustalta.

Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.

"Tämän paperin muoto on väärä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.