"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta — Makedonia on hyvin pieni sinulle!"
Isä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen Bukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa, joihin hän otti osaa.
Kun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet, taideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. Diogenes oli ainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän onnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin mahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui tynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa; Aleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden seurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään päivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli kuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi häneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi, vastasi hän:
"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!"
Aleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen ruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä osoittavat sanat syvän vaikutuksen.
"Todellakin", lausui hän, "ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla Diogenes!"
Todistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:
Aleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa urhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi jano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja tarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta nääntyvän sanoi hän: "Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?" jonka jälkeen hän kaasi veden maahan.
Silloin huusivat kaikki innoissaan:
"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua seurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas meitä johtaa!"