Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.
Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. — Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. — Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan majavan haustaksi ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. — Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaan kastorihatuiksi, sillä majavan latinainen nimi on castor.
Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.
Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.
(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)
21. Wiipurin piiritys v. 1495.
Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.
Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. — Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.
Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.