Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan
Pani pyssyt paukkumahan,
Umpiputket ulvomahan,
Avokurkut ammomahan.
Jalot joutset joikumahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen,
Ampui kerran noin alatse,
Ampui toisen, niin ylitse.
Ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.
Krohn.
22. Wiipurin pamaus.
Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.
Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet, ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.