Uusi suomalainen lukemisto

by G. W. Edlund

Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä) sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.

Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee monta muutakin askaretta.

Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän, kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti, että kaataa kasteltavansa kumoon.

Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan (varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.

Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä, että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan) paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso harjastupsu.

Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.

Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.

Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antioki antoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.

Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!

Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.