Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.
Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia elefantin johdattajia sanotaan kornakk'eiksi. Niitten pitää olla luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.
Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.
Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.
Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi, ennenkuin ennättää päälle karata.
Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.