Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä, niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista. Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden, eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.

Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista." — Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," — niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.

Y. Koskinen.

36. Kuolevaisuuden tunteet.

Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.

Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.

Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, — sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.

En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. — Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.

Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, — joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.

Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, — jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.