Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, — koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.
Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.
Juteini (Judén).
37. Sananlaskuja.
Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.
Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
Isännän silmä hevosen lihoittaa.
Minä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!
On sappi särjelläkin.
Paha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.