Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohullaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Wellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Wellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla;
Ja Wilhoa neitonen Wellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuosta neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky:
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Wellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää? —
Voi, voi mua, Wellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Wellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On
Wellamon-neidon paasi
,
Se paasi, jolla hän Wilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
A. Oksanen
.