Hän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme "rientomarssissa", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä näyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla uljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.
Hän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta ylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. — Hänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka meistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet hänen puheestaan ainoatakaan sanaa. — Marraskuun 24 päivän aamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori oli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin, täytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen auttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä etuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.
Me kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa, joista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän tapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.
Tarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista laukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa etuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten niinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas painuksissa.
Eräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen kuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut tarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti; Dolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen (kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen tappeluun.
Isossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.
Heidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin kuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä ylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne olivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa, työaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.
Linnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla teillä ja välikäytävillä varustettu.
Me ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät varustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet viimeiseen mieheen.
Vaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti Turkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli kauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta, jonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.