Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.
Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja Turkkilaisten linnoitukset.
Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. — sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.
Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.
Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita, kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia kauniita kotimaamme lauluja:
"Minä seison korkialla vuorella, viheriäisessä laaksossa" j.n.e.
sekä erästä toista:
"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.
Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta. Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan) ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.
Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä, sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla "nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä oli.