Johtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen järjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me Suomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti marssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin Turkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä talojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli piiloutunut.
Bulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja asukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän piilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: "turk", "turk"; toiset heistä antoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina, mutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa, veitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen huoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa; toisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan millään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa itsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä pienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne Turkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin; kylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme vastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa tästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle kiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä; tykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita kranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan perästä kuului torventoitotus ja huuto: "haitaa!" Silloin läksi koko turkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin useampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme Turkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista pahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille leipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta. Surumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos Turkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi pahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. — Kylä näytti varakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.
Täällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille useampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. — No, ei muuta, kun keitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika sianlihakaistaleita, — ei häränliha taas tällä kertaa maistunut miltään, — niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen uudenvuoden-päivällinen.
3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän osastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja puhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme marssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla pilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä nuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei siinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri aikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme marssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika tavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja erittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti nukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului: "eteenpäin mars!"
Ehtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta, eräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat asettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän sillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen siltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte, voitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka paleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet kovanlainen pakkanen.
Heti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla saimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä, hajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin rivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa ehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.
Joku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer lausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: "älkää painako pojat päätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne urheita poikia"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat Turkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo alkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla hyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan lähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän palamaan.
Sillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta milläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja kylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja mukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat meitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä eräästä vakantapaisesta astiasta.
Saatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi hirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja lapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön vallan majattomiksi.
Kun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat etulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään yöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme etulinja-miehiä.