Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.

Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat, koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina; muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä, huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla. Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein kaikki lokaan.

Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia, jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia, pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja, niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä. Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla, keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi, avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin ryysyille, joiden päällä ne makasivat.

Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita, jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500 makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000 vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan kaupungin ulkoreunalla.

Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian. Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia, ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa Venäläisille.

Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät, tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten, sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi, syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet, vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri. Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden; sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi saada nimi: "Kuoleman tie".

Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme, saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme isännyyttä.

Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin, jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita. Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme "keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen päivällinen.

Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö, juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas isosta aikaa.