Hetkistä myöhemmin leimahti lamppu vielä kerran, valaisten hajallaan olevia esineitä, ja sammui sitten. Samassa kuului läpi tuulen huminan ja valtameren kaukaisen kohinan valitushuuto, joka tuntui epätoivon viimeiseltä purkaukselta.
Se oli onnettoman äidin viimeinen huudahdus; kun hän taintumuksestaan heräsi, murhasi hänet toinen merimies. Hyljätyn lapsen jätti don Antonio heikkoon veneeseen myrskyn ja aaltojen saaliiksi, toivoen niiden tekevän, mitä hän ei itse uskaltanut. Lähelle laivaansa tultuansa heittäysi hän molempien rikostoveriensa kanssa mereen; he teeskentelivät, että vene oli kärsinyt haaksirikon. Veneessä oli nyt kuollut kreivitär ja lapsiraukka. Kurja toivoi talviyön surmaavan sen.
Kääntykäämme tuosta järkyttävästä tapauksesta yksinäiseen lahdelmaan, jossa kertomuksemme alkoi. Seuraavana iltana oli José taasen vartioimassa. Ilta oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin, kun kymmenen aikaan nopeaan purjehtiva kutteri saapui lahdelmaan. Sen ulkomuoto, varustus ja purjeet todistivat sen sota-alukseksi tai ainakin varustetuksi kauppalaivaksi. Se ohjasi lahteen, seisahtui siihen ja laski kaksi venettä, jotka veisivät tavaroita maalle ja toisivat muonavaroja. Hetken päästä alkoi vilkas kiväärin tuli rannikolta, ja pian saapuivat molemmat veneet kutterin luo.
José, uskollisempana kuin edellisenä iltana, oli hälyyttänyt; liian myöhään kuitenkin, sillä veneet olivat runsaasti lastattuina menossa takaisin. Viimeksi laivan kannelle noussut oli jättiläisruumiinen merimies. Hän kantoi sylissään pientä liikkumatonta lasta, jonka olisi luullut kuolleeksi, ellei ruumiin hiljainen väristys olisi todistanut elonkipinän vielä hehkuvan.
— Mitä tuomista sinulla on, Rosenholz? kysyi vahtia pitävä upseeri.
— Luvallanne, herra luutnantti, pieni lapsi, nälästä ja vilusta puolikuolleena; löysin sen tuuliajolta veneestä. Kuollut verinen nainen piteli sitä sylissään, ja minulla oli paljon vaivaa, saadakseni sen aluksesta, jota rantavartiat pitivät maalitaulunansa. Varsinkin muuan pitkä sotamiesroisto — se oli José — ampui minua yhtä itsepäisesti kuin taitamattomastikin. Mutta jos joskus vielä kohtaan hänet, niin — en sano enempää.
— Mutta mitä nyt aijotte lapselle tehdä? kysyi upseeri säälin liikuttamana.
— Pidän sen luonani, kunnes rauha on solmittu, ja sitten palaan tänne hankkimaan tarpeellisia tietoja.
Merimies ei kuitenkaan voinut saada muuta selkoa lapsesta kuin että sen nimi oli Fabian, ja että murhattu nainen oli sen äiti. Kaksi vuotta kului, eikä tuo ranskalainen laiva voinut päästä Espaniaan. Sillä aikaa hoiti merimies, jonka nimeksi kuulimme mainittavan Rosenholz ja joka oli Kanadasta kotoisin, mitä huolellisimmin lasta ja oppi rakastamaan sitä yhä enemmän.
Kerran täytyi tuon ranskalaisen risteilijän paeta englantilaista prikiä, joka oli sitä voimakkaampi. Priki alkoi ajaa kutteria takaa, saavutti sen, ja nyt syntyi ankara taistelu, jonka päättymisestä ei ollut epäilystä. Rosenholz vei pikku Fabianin laivan alimpaan osaan, mutta huomasi täytyvänsä tuoda hänet etukannelle, ettei taistelun kestäessä eroaisi hänestä. Tässä keskellä riehuvan taistelun pamahtelevia laukauksia, joihin yhtyi kuole vain ja haavoitettujen valitusäänet, tahtoi hän painaa lapsen mieleen mahdollisen eron yksityiskohdat.