— Taivas varjelkoon! huudahti donna Luisa lähettäen Jumalalle rukouksen, lämpimimmän, minkä äidin sydän voi. Sitten lankesi hän polvilleen tuon sydämettömän miehen eteen ja huudahti: Antonio! Minä olen kerran tuntenut teidät jaloksi ja rehelliseksi mieheksi; tahdotteko saastuttaa rikoksella sielunne? Ei, te vain pelottelette minua, eikö niin?
— Pelottelen? sanoi don Antonio katkerasti hymyillen, en suinkaan. Mutta aika rientää, lisäsi hän, ja toverini käyvät kärsimättömiksi.
Kreivitär käsitti, että kaikki oli menetetty. Hän oli tajuntansa kadottamaisillaan ja odotti tahdottomana, vaitonaisena, tuon armottoman miehen käskyjä. Hän meni kätkyen luo herättämään ja pukemaan lastansa, niinkuin toinen käski. Hetkisen aikoi hän huutaa apua, mutta don Antonion puukko välkkyi hänen silmissään. Surumielisenä lähestyi hän kätkyttä ja hellästi pyyhkäsi hän äidillisellä huolella kiharat pojan kasvoilta. Pikku Fabian heräsi, avasi silmänsä, mutta äitinsä tutut kasvot nähdessään hymyili hän lempeästi ja nukkui taasen. Kreivitär loi epätoivon silmäyksen pyöveliinsä; hänen tarmonsa lamaantui ja herpaantuneina vaipuivat kädet sivulle.
Don Antonio katsahti uhkaavasti häneen. Kreivitär vapisi, kumartui vielä kerran lapsensa yli ja suuteli häntä; lapsi heräsi uudelleen, katsoi kummastuneena ympärilleen, uneliaat silmäluomet ummistuivat taasen, kunnes don Antonion ankara tyrkkäys herätti hänet uudelleen. Osaksi huoneeseen tunkeuvan kylmän ilman tähden, osaksi nähdessään oudon miehen sekä vaalean, vapisevan äitinsä kyynelissä, alkoi pikku Fabiankin kauhusta vavista ja vaipui itkien äitinsä rinnoille.
Don Antonio poistui akkunalle, kääntämättä silmiään heistä. Turhaan koki äiti pitkittää aikaa poikaansa pukiessaan. Aika kului, eikä pelastajaa näkynyt. Onneton äiti ei kestänyt enää; antaessaan viimeisen suudelman puetulle lapselleen, päästi hän heikon huudahduksen ja vaipui tainnoksiin lattialle.
Pojan nyyhkytyksistä huolimatta don Antonio kylmäverisesti tarkasti äidin kasvoja, sitten salpasi hän oven. Sitten avasi hän kreivittären kirjoituspöydän, heitteli lattialle kalleudet laatikoista ja pisti nopeasti muutamia papereita taskuunsa. Pian oli hän saanut huoneen epäjärjestykseen, niin että se näytti ikäänkuin omistaja olisi sieltä äkkiä lähtenyt.
Väsyneenä istahti don Antonio hetkeksi kreivittären nojatuolille. Ankara taistelu näytti tapahtuvan hänen sydämessään, katsoessaan vaaleaan ja vapisevaan poikaan. Välttääksensä tätä, meni hän nopeasti akkunalle ja vihelsi hiljaa. Pian ilmestyi pää verannalle, ja toinen Josén rannalla näkemistä miehistä tuli huoneeseen.
Merimies katseli välinpitämättömänä edessään olevaa näytelmää ja odotti äänetönnä isäntänsä käskyjä.
— Ota tuo, sanoi don Antonio viitaten kreivittäreen, ja kanna rantaan, minä seuraan pojan kanssa perässä.
Merimies nosti näköjään kuolleen kreivittären kevyesti syliinsä ja kiipesi verannalta alas; don Antonio tuli perässä häntä vavisten tottelevan pojan kanssa.