Kreivitär peitti kasvonsa käsillään eikä voinut vastata mitään näihin hirvittäviin vaatimuksiin. Don Antonio meni kätkyen luokse.
— Mutta käsitättehän, sanoi kreivitär hänen uhkaavana lähetessään, ettei poikani ole tehnyt teille mitään.
— Ken sanoo, että minä tekisin hänelle pahaa? lausui don Antonio hiukan leppeämmin. Kuulkaa ensin aikomukseni, ennenkuin tuomitsette. Hänelle ei ole suuri uhraus luopua maailmasta, jota ei vielä tunne, ja vielä vähemmän, kun ei kukaan, ette edes tekään, ole hänen luonansa sitä muistuttamassa.
— Mitä! huudahti kreivitär, ettehän tahdo erottaa minua hänestä? Oi, ei, sitä ette tee, jatkoi hän ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin langeten polvilleen.
Kylmä hymyily oli don Antonion ainoa vastaus.
— Miten, lausui hän vihdoin, luuleeko kreivitär Mediana minun rohjenneen tämän askeleen, antaakseni hänen rukoustensa vaikuttaa itseeni. Ei, aikeeni on täytettävä, ellei, jatkoi hän, vetäen puukon ja ojentaen sen Fabianiin, turha vastarinta pakota minua iskemään tuohon lapseen; mutta silloin olette sen itse niin tahtonut.
— Oi Jumalani, vaikeroi kreivitär, sallitko sellaisen rikoksen? Etkö minulle hädässäni lähetä pelastajaa?
— Lopettakaamme asia pian, rouva! Uskokaa minua, yhtä vähän voi luottaa Jumalan oikeuteen, kun se on nukuksissa, kuin ihmisen, kun se on sokea.
— Jälkimäisen voitte kieltää, mutta Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, on teille tuova maailman äärissäkin, vieläpä kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, syyttäjän, tuomarin ja kostajan.
— Ihmetöiden aika on ohi, pilkkasi don Antonio. Lopettakaamme! Tämä poika on nyt viimeisen kerran levännyt isänsä kodissa.