Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta intiaaneja, että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.
Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä vain toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.
— Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi Rosenholz; levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän meille niin tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit eivät saa löytää jälkeäkään meistä.
Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen toverin yhtyneitä voimia.
He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta vuotta oli valmistellut.
Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja José kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.
Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.
Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin veteen; he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti heidän jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki haaraantui kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.
Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä, sillä enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä paljon aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa haavoitettua.
Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata; vesi ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret olivat noin penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt olivat. Hetken levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin matkaansa.