Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät. Hän oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan kasvonpiirteistä — se oli Cuchillo — kuvastui samalla pelko ja voiton himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi huomannut hänen pakenemisensa leiristä.
Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli tahtonut johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin tarkoituksensa. Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä puuttunut tekosyitä tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja koettaessaan käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don Antonio oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.
Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.
Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään huomaamatta oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon. Voitonhimo kiihotti häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo lähestyi hetki, jolloin menestys palkitsisi hänen petoksensa; säihkyvin silmin ja sykkivin sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa; vielä hetkinen ja hän oli voitonhimoisten toiveittensa perillä. Innoissaan jatkoi hän matkaansa. Hetken kuluttua kauhistutti häntä tuttu paikka, ja hän vapisi muistaessaan tässä tekemänsä murhan. Nopeasti ratsasti hän eteenpäin. Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa, hänen hevosensa hirnui, kun se ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli levoton; hänestä tuntui, kuin olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet häntä ja okaiset kaktuskasvit näyttivät ojentavan käsiään pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa, mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti eteenpäin. Pian häntä naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti hevostaan. Sitten hän taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut ääntäkään erämaan hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja hänen sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen hevostansa.
Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don Estevan, Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli voivansa luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän ne valinnut.
Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä. Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää, lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.
Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin rinnalla ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat päästä kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät voineet nähdä häntä aavikolla.
Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun Pedro Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni nahkalaukku, joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.
Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja hekin jatkoivat matkaansa.
Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä tuomitaksensa heidän välinsä.