18.
KADONNEET.
Pakolaiset olivat jo ehtineet sille rannalle, jossa he hajoittivat saarensa, kun lähetti, jonka intiaanit olivat lähettäneet tarjoamaan Mustallelinnulle päällikkyyttä, avasi silmänsä.
Päivä koitti. Muutaman hetken lepo oli riittänyt vahvistamaan lähetin väsyneitä jäseniä; kovalla vuoteellaan eivät nämä erämaiden soturit kaipaa pitkälti unta.
Päällikkö istui vielä liikkumattomana ja näytti sammuvan nuotion ääressä yhtä synkältä kuin edellisenäkin iltana.
— Linnut alkavat laulaa, sanoi lähetti tuolla kuvallisella kielellä, joka on yhteistä intiaaneille ja itämaalaisille. Sumu pakenee aurinkoa. Eikö yö ole päällikölle mitään neuvonut hänen kansansa hyväksi, joka odottaa hänen tuloansa?
— Sille, joka valvoo, sanoo yö paljonkin, vastasi päällikkö, ja Mustalintu on koko yön kuunnellut uhriensa valituksia; hän on kuullut nälän kurnivan heidän suolissaan; hän on kuunnellut kaikkia, mitä hänen sielunsa on hänelle sanonut, mutta hän ei ole kuullut kansalaistensa rukouksia.
— Hyvä! Lähetti on uskollisesti kertova ne sanat, jotka hän on kuullut, niille, jotka hänet lähettivät.
Aikoen poistua, pingotti soturi uumillaan olevaa vyötä, kun päällikkö pyysi häntä auttamaan itseään ylös.
Soturi totteli.