Kun päällikkö taasen seisoi jaloillaan ja tukahdutti tuskan, jonka hänen haavoitettu olkapäänsä tuotti, sanoi hän, nojautuen lähettiin:
— Tarkastakaamme nyt vartioita. Intiaaniin nojaten lähti Mustalintu hitain, mutta vakavin askelin nuotiolle.
Uudet vartiat olivat astuneet entisten sijalle, jotka nahkoihin käärittyinä nukkuivat nuotioitten ääressä. Mustalintu yksin ei ollut silmiänsä ummistanut. Vartiat seisoivat liikkumattomina kuin patsaat paikoillaan.
Ensimäinen vartia, jolta kysyttiin, vastasi:
— Usva ei ole äänettömämpi kuin joki, valkoiset soturit, jotka pelastuivat tulesta, eivät ole voineet uiden paeta, elleivät he ole olleet yhtä äänettömiä kuin kalat vedessä.
Kaikki muutkin vastasivat samoin.
— Hyvä on, sanoi päällikkö, jonka silmistä loisti hurja riemu.
Sitten kääntyi hän lähettiin ja jatkoi, näyttäen sidettä olkapäällään:
— Koston ääni on liian voimakas korvissani, ne eivät muuta kuule.
Se vahvisti päätöksen, jonka hän jo oli lähetille ilmoittanut. Viimeksi mainittu kuljetti vaiti ollen päällikön takaisin nuotion ääreen. Epäävästä vastauksesta huolimatta ei lähetti kiirehtinyt lähtöä. Hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua jokea peittävän usvan läpi.