Kovempi tuuli, joka käy auringonnousun edellä, hajoitti toisinaan vähäsen tuota sumuverhoa ja helposti näkyi, että se pian oli katoava. Vaikka intiaani ponnistikin katsettaan, ei hän saattanut nähdä päällikön mainitsemaa saarta.
Äkillinen otaksuminen, että vartiain valppauden olisi voinut joku käsittämätön seikka pettää, syntyi lähetin mielessä, ja huonosti salattu ilo loisti hänen kasvoiltaan.
— Olen sanonut, että lähden vasta auringon noustua.
Tuo hänessä äkkiä syntynyt otaksuminen saattoi hänet hiljaa lausumaan nämä sanat.
Pian aamun hämärä valkeni. Usvakerrokset kaareilivat toistensa ympärillä kuin puhvelilauman synnyttämä tomupilvi. Auringon ensi säteet loivat tuohon harmaaseen verhoon viheriän heloituksen.
Vielä liehui hajanaisia usvakerroksia joen yllä, kun Mustalintu päästi kauhean vihan ja pettyneen toiveen karjunnan.
Saari oli kokonaan kadonnut; paikka, jossa se edellisenä iltana oli ollut, oli aivan tyhjä, ei ainoatakaan sitä ympäröinyttä kaislaa eikä vesikasvia näkynyt.
Pahan hengen käsi on ulottunut veteen, sanoi lähetti. Se ei ole tahtonut, että hänen lapsensa, nuo valkoiset koirat, kuolisivat Mustanlinnun, tuon kuuluisan päällikön kädestä.
Mutta intiaani ei kuunnellut näitä lähetin sääliviä sanoja. Nyt nousi päällikkö avutta, hänen silmänsä tuijottivat, hänen kasvonsa olivat vaaleat; kädessään heilutti hän tapparaa, kun hän horjuen läheni ensimäistä vartiaa.
Mutta uhattu vartia ei liikahtanutkaan. Hän seisoi siinä pää ojennettuna, käsivarsi puoleksi nostettuna tarkoin kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää, ettei hän ollut tauonnut uskollisesti vartioimasta tähän onnettomaan hetkeen saakka.