Päällikön tappara oli putoamaisillaan sotilaan päähän, kun lähetti pidätti Mustanlinnun käden.
— Intiaanin aistilla on rajansa, sanoi hän; hän ei voi kuulla ruohon kasvavan, hänen silmänsä ei voi tunkeutua jokea peittävän usvakerroksen läpi. Mustalintu on tehnyt, mitä on voinut, hän ei ole varovaisuutta laiminlyönyt, mutta suuri henki ei ole tahtonut, että päällikkö kuluttaisi aikansa vuodattamalla kolmen valkoisen verta, kun hän suo hänelle tilaisuuden vuodattamaan verivirtoja tuolla.
Intiaani viittasi meksikolaisten leiriä kohti.
Ponnistuksen ja raivon uuvuttamana ei Mustalintu voinut vastata. Hänen haavansa oli taasen auennut, ja veri tulvasi hihnoilla kiinnitetyn siteen läpi. Hän horjui, hänen polvensa notkistuivat, ja lähetin täytyi laskea hänet ruohostolle, jossa hän meni tainnoksiin.
Aika, mikä kului siihen, kun Mustalintu uudelleen toipui, pelasti pakolaiset, jotka intiaanit varmaan olisivat saavuttaneet, kun heidän kulkunsa joella oli niin hidasta.
Kumea ulvonta kajahti vastaiselta rannalta, osoittaen päällikölle, joka juuri avasi silmänsä, että sielläkin oli saaren katoaminen huomattu.
— Etsikäämme pakolaisten jäljet, sanoi lähetti, ja sitten kuuntelee Mustalintu järjen ääntä, eivätkä hänen korvansa enää ole kuurot.
Toisella rannalla olevat soturit saivat käskyn yhtyä päällikön joukkoon, ja kun kaikki, luvultaan noin kolmekymmentä, olivat kokoontuneet, nostettiin haavoitettu hevosen selkään.
Lähetti, joka oli tullut jalkasin, kun hän oli menettänyt hevosensa edellisen illan hyökkäyksessä, nousi Mustanlinnun taakse tarpeen tullessa tukeaksensa häntä.
Sitten lähdettiin pitkin joen rantaa. Kun hämmästyksen ensi hetki oli mennyt, käsittivät intiaanit mahdolliseksi, että saari oli pohjasta irroitettu; he toivoivat löytävänsä sen rantaan ajautuneena jonkun matkan päässä entiseltä paikaltaan.