Intiaanit ratsastivat kauvan löytämättä jälkeäkään etsimistään henkilöistä. Tosin eräs soturi päästi ilon huudahduksen huomatessaan jälkiä sillä paikalla, jossa pakolaiset olivat menneet maihin, sillä kanadalaisen varokeinot eivät voineet apaheilta niitä peittää, mutta intiaanit petti tuo huolellisuus, jolla pakolaiset olivat saareen hajoittaneet.
Virta oli kuljettanut pois ruohon, puut ja juuret, ja niin pitkälle, kuin intiaanien silmä ulettuikin, eivät he voineet havaita mitään, mikä olisi saaren muotoa muistuttanut.
Rannalla olevat jäljet johtivat vain muutaman askeleen syrjään; pakolaiset olivat siis jatkaneet matkaansa vesitse ja ehtineet paljon edelle.
Vaikka häntä suututtikin voimattomuutensa, kun hän ei voinut saada kiinni vihaamiansa metsästäjiä, oli Mustalintu ehtinyt hillitsemään kasvojensa väreet. Hän pysyi tyynenä.
Mutta hänessä herännyt veren himo ei ollut tyydytetty, vaan pakolaisten kadottua johti se hänet toisaalle; joskin hänen täytyikin siirtää kostonsa tuonnemmaksi, valtasi hänet nyt kunnianhimo.
Hän tajusi, että hänen taasen täytyi lähetille selittää käytöstänsä. Viekas intiaani päästi tämän johdosta helpotuksen huoahduksen.
Kun Mustalintu oli luonut voimattoman vihan katseen pitkin jokea, käänsi hän päänsä toisaalle ja istui liikkumatta.
— Mitä kuulee nyt päällikkö, jonka korva on niin tarkka? kysyi lähetti.
— Mustanlinnun korvissa on nyt hiljaista, verta vaativaa ääntä ei kuulu.
— Siinäkö kaikki? kysyi lähetti. Intiaanipäällikkö ei vastannut, mutta hänen kasvonsa muuttuivat hymyileviksi, ikäänkuin hän olisi kuullut kaukaisen säveleen.