— Korvani, vastasi päällikkö, eivät enää ole kuurot. Pahan hengen käsi ei enää peitä niitä. Kuulen soturien kehoittavan minua kostamaan kansani kunnian; kuulen tulen rätinän, jonka ympärille neuvosto on kokoontunut. Kiitetty olkoon apahia suojeleva henki; lähtekäämme!
Päällikkö käänsi hevosensa sille suunnalle, jossa lähetin kertomuksen mukaan soturit odottivat hänen vastaustaan.
Aurinko loi häikäisevän valonsa erämaahan, kun Mustalintu sotureineen ehti siihen gummipuumetsikköön, jossa jo olemme nähneet intiaanit. Kärsimänsä tappion ja yöllisen takaa-ajon jälkeen, jonka esineinä he olivat, olivat indiaanit sytyttäneet nuotionsa samalle paikalle, siinä neuvotellaksensa.
Kaikki päästivät kaikuvan ilohuudon nähdessään päällikön, jota niin levottomasti olivat odottaneet. Kunnianhimoinen intiaani esiintyi arvokkaana, ikäänkuin olisi ansainnut tämän kunnioituksen.
Sitten kääntyi hän sotilaihin lausuen:
— Mustanlinnun sielu vain on hänen soturiensa luona, sillä hänen ruumiinsa on sairas ja kätensä rauennut.
Näin sanoen näytti hän verta vuotavaa olkapäätään. Valitusulvonta seurasi ilohuutoa, ja kun näin oli säälin tunteet ilmaistu, autettiin päällikkö hevosen seljästä. Sitten vietiin hänet nuotion luo istumaan.
Kun hän oli asettunut paikalleen, kumarsivat toiset päälliköt ja asettuivat hänen ympärillensä.
Mustalintu veti muutaman savun hänelle tarjotusta piipusta, antoi sen sitten toiselle, ja niin kulki piippu syvän äänettömyyden vallitessa ympäri. Kaikki valmistautuivat vakavasti harkiten neuvotteluun.
Jätämme päälliköt polttamaan, niinkuin sotilaiden tuleekin, joiden pitää olla hitaita päätöstä tehdessä, mutta nopeita sen toimeenpanemisessa, luodaksemme sillä välin silmäyksen meksikolaisten leiriin, jossa ei nyt ollut päällikköä.