V. 1830 oli Sonoran maakunta, joka on rikkaimpia Meksikon valtiossa, vielä hyvin vähän tunnettu. Luonto on sen tuhlaavasti varustanut. Auran tuskin koskettama maa tuottaa kaksi satoa vuodessa, ja antaa sitäpaitsi toisin paikoin vielä runsaamman kultasadon. Näiden suurien etujen ohella on kuitenkin hankaluuksiakin. Sotaisten intiaaniheimojen asumat äärettömät erämaat ympäröivät maan viljeltyjä seutuja. Vaikka täällä on kultaa kuin hiekkaa, kuten sanotaan, niin on erittäin vaarallista oleskella noilla seuduilla. Ainoastaan erityinen ihmisluokka, varsinaiset kullanetsijät ammatiltaan, uskaltavat toisinaan näille autioille seuduille; tuhansien vaarojen alaisina työskentelevät he kultasuonessa ja palaavat sitten apahien hätyyttäminä kaupunkeihin, joissa eivät saata kyllin kehua näiden seutujen rikkauksia. Toisinaan yhtyvät nämä "gambusinot", niinkuin heitä nimitetään, yhteiseen matkaan, joka kuitenkin tavallisimmin menee mitättömiin heidän kevytmielisyytensä ja tyhmän röyhkeytensä tähden.
Mainittunakin vuonna keskusteltiin Arispessa, Sonoran pääkaupungissa, sellaisesta retkestä. Sen johtajaksi mainittiin don Estevan de Arechiza, pari kuukautta sitten Espaniasta saapunut vieras. Tällä miehellä tuntui olevan hallussaan runsaita salaisia tulolähteitä, sillä hän oli erinomaisen antelias, pelasi halusta ja menetti lähes aina, lainaili rahoja vaatimatta milloinkaan takaisin. Sen vuoksi oltiinkin taipuvaisia luulemaan, että don Estevanilla oli rikas, tähän asti tuntematon kultasuoni Arispen läheisyydessä, sillä toisinaan hän katosi kaupungista. Siten sai tuo salaperäinen mies helposti kerätyksi koko joukon seikkailijoita, jotka yhtyivät häneen, lähteäksensä maakunnan sisäosiin.
Eräänä päivänä don Estevanin ollessa vierailulla, toi sanansaattaja hänelle kirjeen. Hänen tuntemansa henkilö kehoitti häntä siinä kolmen päivän kuluttua saapumaan määrätylle paikalle, joka oli tiellä Tubac-presidioon (linnoitukseen) ja kolmen päivän matkan päässä Arispesta.
Seuraavana aamuna nähtiin don Estevanin, loistavan ratsastajajoukon seuraamana, lähtevän mainitulle paikalle. Se mies, joka erämaan rajalla olevassa kylässä odotti ratsastajia, pelasi joukon lähestyessä erään toisen kanssa. Kummankaan kasvot eivät olleet luottamusta herättäviä, pikemmin ilmaisivat ne sellaista ihmistä, jota ei yksinään tahtoisi kohdata asumattomalla seudulla.
Cuchillo, se oli don Estevanin kirjeen lähettäjän nimi, oli puettu nahkaiseen takkiin. Toisessa korkeassa ratsastussaappaassa oli pitkä tuppi, puukko, jonka omistaja helposti ulottui ottamaan. Suuri, lankaan pujotetuilla lasihelmillä koristettu huopahattu oli hänen päässään. Vähän matkan päässä oli hänen hevosensa, joka ei tavallisuuden mukaan ollut tiuhtiossa. Cuchillon vieressä oli lyhyt pyssy, joka hänestä teki vaarallisen toverin näillä seuduin. Hänen pelitoverinsa nimi oli Baraja, pitkä mies, tuuheapartainen, puettuna samallaiseen nahkatakkiin; hänellä oli hevonen, joka näytti yhtä nopealta kuin voimakkaaltakin. Kun miehet huomasivat don Estevanin seurueinensa, lopettivat he pelinsä ja valmistautuivat saapuvia vastaanottamaan. Don Estevan ja Cuchillo näkyivät jo olevan tuttuja keskenään ja menivät yhdessä telttaan, jonka palvelijat pystyttivät. Täällä keskustelivat he kauvan eikä kukaan uskaltanut häiritä heitä. Cuchillo ilmaisi don Estevanille, että hän oli keksinyt eräässä laaksossa erinomaisen runsaan kultasuonen ja aikoi ilmaista salaisuuden, jos don Estevan antaisi hänelle kymmenennen osan voitosta ja ennakolta suorittaisi hänelle viisisataa piasteria. Samalla mainitsi hän, että hän erään toisen "gambusinon" kanssa oli löytänyt tämän erinomaisen runsaan aarteen, mutta takaa-ajavat intiaanit olivat heti löydön jälkeen murhanneet hänen ystävänsä ja toverinsa Marcos Arellanoksen.
Vaikkei don Estevan, sen mukaan mitä jo tiesi miehestä, ehdottomasti luottanut Cuchilloon, tuntui hänestä sellaisen saaliin toivo niin houkuttelevalta, ettei hän kokonaan hyljännyt ehdotusta Hieman epäiltyään suostui hän Cuchillon ehtoihin, ja tämän täytyi vannoa, että ilmoitus kultasuonesta oli totta sekä tarkoin mainita missä se oli. Kun tie sinne meni Tubacin kautta ja don Estevan oli määrännyt tämän kokoontumispaikaksi retkikuntansa jäsenille, lähtivät matkustajat heti liikkeelle, ehtiäksensä ennen yön tuloa seuraavalle juottopaikalle, jossa päättivät olla yötä.
Pian koko ratsujoukko nopeasti nelisti tuon heitä ympäröivän aavan seudun kautta. Ei mikään tässä erämaassa osoittanut ihmisolentoja siellä löytyvän. Kaivojen luo oli sinne tänne pystytetty seipäitä osoittamaan matkustajalle tietä, mutta seipäissä riippuvat nahkaiset vesiämpärit olivat auringon helteessä käpristyneet osoittaen samalla, että kaivot olivat kuivaneet.
Aurinko oli laskemaisillaan ja matkustajat olivat kahden penikulman päässä juottopaikasta, kun he saapuivat aavikolta seudulle, jossa kasvoi gummipuita. Äkkiä pysähtyi don Estevanin hevonen korviaan heristäen, ratsastaja kannusti sitä ja ajoi eteenpäin. Kummastuksekseen huomasi don Estevan kaatuneen hevosen raadon muutamain aloepensaiden takana. Cuchillokin ratsasti esiin, ja molemmat huomasivat hevosen kaatuneen matkustajan vesileilin päälle, joka oli särkynyt. Tästä päätti Cuchillo heti, että ratsastajan, menetettyään näin välttämättömän apukeinon, oli jonkun matkan päässä hevosestaan käynyt samoin kuin tämänkin. Hänen kokemuksensa ei pettänytkään häntä, hiekassa näkyi ihmisen jälkiä, osoittaen matkustajan jalkaisin jatkaneen matkaansa. Jäljet muuttuivat yhä selvemmiksi ja vihdoin huomasivat he miehen, joka liikkumatonna lepäsi tien vieressä. Suuri olkihattu peitti hänen kasvonsa, vaatteet olivat yksinkertaiset ja repaleiset. Meksikolainen käski palvelijansa nostamaan hattua, mutta pimeässä ei voitu makaavan kasvonpiirteitä nähdä. Sitten käski hän Cuchillon jäämään ja pitämään huolta tuosta näköjään kuolleesta miehestä. Vaikka Cuchillo vastenmielisesti suostui tähän, astui hän kuitenkin vastustamatta hevosen seljästä, kumartui miehen yli, nähdäksensä, oliko vielä elonkipinää jäljellä. Suuresti hän kummastui tuntiessaan kuolleen Tiburcioksi, Marcos Arellanoksen kasvattipojaksi; Arellanos ei muuten ollut kaatunut intiaanein uhrina, vaan uskottoman toverinsa murhaamana. Hornamainen aatos valtasi tässä rosvon. Hän ajatteli, olikohan tuo hänen edessään avutonna makaava nuorukainen kasvatti-isältään saanut tiedon kultalaaksoa koskevasta salaisuudesta. Cuchillo otti puukkonsa ja laski sen Tiburcion sydämelle, kun samassa heikko liikahdus todisti elonkipinän vielä löytyvän. Jo nosti hän kätensä, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen sydämessään toinen ääni, nimittäin omanvoiton, puhui korkeammin kuin omantunnon. Hän tunsi tuon nuorukaisen pelottoman rohkeuden ja taitavuuden ja päätti käyttää sitä hyödyksensä. Hän aukasi Tiburcion suun ja kaatoi sinne muutaman pisaran vettä leilistään. Vasta hänen usean kerran tätä toistettuaan, virkistyi Tiburcio vitkallisesti ja vastasi pelastajansa kysymyksiin. Tämä sai nyt tietää, että nuorukaisen kasvatti-äiti oli kuollut ja että hän oli lähtenyt juottamatta hevostaan, joka pian oli uupunut ja kaatunut, jolloin Tiburcion vesileili särkyi.
Cuchillo oli oikeassa epäillessään, että Tiburcio tiesi salaisuuden. Hänen kasvatti-äitinsä oli kuolinvuoteellaan sen hänelle ilmaissut ehdolla, että hän etsisi kasvatti-isänsä murhaajan ja saattaisi hänet edesvastuuseen. Vaikka Cuchillo käytti kaiken viekkautensa saadaksensa tiedon, olivatko epäluulonsa aiheelliset, ei hän kuitenkaan nuorukaiselta saanut mitään selvyyttä; sitä vastoin Tiburciossa näiden kysymysten johdosta heräsi epäluulo, että edellinen, joka sanoi tunteneensa murhatun, olisi murhaaja. Tiburcion tätä ajatellessa kuului äkkiä puman, Amerikan leijonan, kumea ääni. Cuchillon hevosen valtasi pelko. Samalla kuului toisaalta läpitunkeva ulvominen.
— Siellä puma ja jaguari riitelevät hevosestanne, Tiburcio ystäväni, sanoi Cuchillo; istukaa taakse minun hevoseni selkään ja rientäkäämme täältä.