Olikin jo aika heidän lähteäksensä, sillä petojen karjuminen kuului yhä äänekkäämmin ja kumeammin heidän takaansa. Heidän nopeasti ratsastaessaan kuului laukaus ja karjuminen taukosi. Vasta nyt sai Tiburcio kuulla, että hänen toverinsa seuralaisineen, jotka olivat edellä ratsastaneet, aikoi viettää yönsä lähimmässä juottopaikassa ja seuraavana aamuna jatkaa matkaansa del Venadan haciendan (maakartanon) kautta Tubaciin. Samaan haciendaan aikoi Tiburciokin, tarjotaksensa, kunhan oli omaisitta ja varaton, palvelustaan vaquerona (paimenena). Tuskin oli hän tämän ilmaissut Cuchillolle, kun tämä kehoitti häntä ottamaan osaa don Estevanin retkikuntaan. Tämän ehdotuksen kuullessaan heräsi Tiburciossa taasen epäluuloja Cuchilloa kohtaan, ja itseksensä mietti hän, mikä tämän retkikunnan tarkoitus oli. Toinenkin seikka herätti hänen huomiotansa: hevonen, jonka seljässä hän Cuchillon kanssa istui, nilkahti äkkiä, ja Tiburcio tiesi, että hänen kasvatusisänsä hevosella oli sama vika. Kun molemmat saapuivat juottopaikalle, ei hän kuitenkaan ollut saanut tietää mitään, mikä olisi hänen epäluulonsa johtanut määrättyyn suuntaan.
Tämä juottopaikka oli ainoa useamman penikulman alalla, missä aina löytyi vettä. Se oli pienessä, puiden varjostamassa laaksossa; matkustajat ja metsästäjät, jotka siellä aina tapasivat otuksia, viihtyivät siellä. Juottopaikan viereen oli nyt petojen pelottamiseksi tehty nuotio, jonka ääressä don Estevanin palvelijat liikkuivat illallista valmistamassa. Lähellä oli meksikolaisen teltta. Tiburcion saapuessa katseli don Estevan häntä tarkasti ja tervehti hänet sitten tervetulleeksi nuotiolle.
Cuchillo läheni nyt don Estevania ja ilmaisi hänelle salaa, että oli pelastanut Marcos Arellanoksen pojan hengen. Myöskin ilmaisi hän pelkäävänsä, että tuo nuorukainen ehkä tietää kultalaakson salaisuuden ja voisi käydä heille vaaralliseksi. Se riitti kääntämään don Estevanin huomion vieläkin enemmän nuorukaiseen, jota hän erityisistä syistä jo ennen oli tarkoin katsellut. Vaipuneina tähän salaiseen keskusteluun olivat molemmat miehet tietämättänsä kääntäneet askeleensa läheistä metsää kohti, kun läheisyydestä äkkiä kuuluva kumea karjunta sai heidät nopeasti palaamaan nuotiolle. Petojen karjuminen eneni yhä ja havaiten tämän lähenevän vaaran tunkeutuivat hevoset, jotka olivat seisoneet hajallaan, peljästyneinä yhteen kokoon, nuotion luona olevat palvelijat panivat enemmän puita tuleen ja vaihtoivat levottomia silmäyksiä. Äkkiä kuultiin samallainen karjunta loitompaa; ei ollut siis epäilystäkään, että kaksi tiikeriä läheni juottopaikkaa sammuttaaksensa janoansa. Don Estevan ensimäisenä katkaisi tuon tuskallisen hiljaisuuden, joka oli hänen poissa ollessaan syntynyt, käskien väkensä valmistumaan taisteluun näiden vaarallisten vastustajain kanssa, joiden karjunta yhä läheni. Itse odotti hän niitä kaksipiippuinen pyssynsä kädessään ja asettui uhkeana telttansa ovelle. Kaikki jo odottivat nähdäksensä petojen hehkuvat silmät, kun äkkiä sakaalin ulvominen yhtyi molempien tiikerien karjuntaan, ja heti sen jälkeen kuului ihmisääni kuten merimiesten toisiaan huudellessa, läheisestä metsiköstä: Hoi, siellä nuotion luona! Me saavumme, älkää olko levottomia, älkääkä ampuko!
Kaikki hämmästyivät tästä odottamattomasta huudahduksesta ja heidän hämmästyksensä eneni, kun näkivät jättiläisen kokoisen amerikalaisen metsästäjän, pitkällä ja raskaalla pyssyllä varustettuna tulevan pensaiden takaa ja lähenevän nuotiota.
— Hitto teidän nuotionne vieköön! sanoi hän kovalla, mutta hyväntahtoisella äänellä. Jo kahden tunnin ajan olette minulta pelottanut kaksi pulskimpaa, pilkkuista tiikeriä, mitä milloinkaan on erämaassa nähty. Toivon että sammutatte tuon nuotionne.
— Miten! huudahtivat palvelijat tämän kuultuansa, sammuttaisimmeko nuotion?
— No, ettehän kai peljänne kahta tiikerinpahaista jatkoi metsästäjä hymyillen.
— Ken te olette? puuttui don Estevan puheeseen.
— Metsästäjä, niinkuin näette.
— Mikä metsästäjä?