— Minä toverini kanssa pyydystelen saukkoja, majavia, susia, tiikeriä ja intiaaneja, aina miten sattuu. Noin kahden tunnin matkan päässä tästä tapasimme puman ja kaksi jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka kiistelivät kuolleesta hevosesta.
— Se oli minun hevoseni, lausui Tiburcio.
— Teidän! Nuorukais-raukka, sanoi metsästäjä avomielisen sydämellisesti. Minua ilahuttaa kuitenkin, että te olette täällä, sillä en luullut enää tapaavani omistajaa elävien joukosta. Mutta nyt olemme tappaneet puman ja aina tänne asti olemme seuranneet molempien tiikerien jälkiä, joita te estitte sammuttamasta janoansa juottopaikassa. Jotta me voisimme vapauttaa teidät niistä, täytyy teidän sammuttaa tuli.
— Ja missä toverinne on? kysyi don Estevan. Näiden miesten kohtaaminen näkyi olevan hänen aikeittensa mukaista.
— Hän on heti täällä, sammuttakaa vain nuotio! Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli niin luottava, että don Estevan päätti noudattaa metsästäjän pyyntöä. Tämä taasen toisen kerran matki sakaalin ääntä, jolloin hänen toverinsa saapui. Vaikka tämäkin oli jotenkin suurikasvuinen, näytti hän kuitenkin kääpiöltä jättiläisenmoisen toverinsa rinnalla. Kaksinkertainen karjuminen, joka nyt kuului, saattoi metsästäjät heti käymään työhönsä käsiksi. He katosivat tuohon pieneen laaksoon, jonka keskellä juottopaikka oli. Siellä pimeässä asettuivat he asentoon, nojaten selkänsä yhteen ja toisen polvensa maahan; pyssy oli kädessä ja puukko hampaissa.
Jonkun hetken kuluttua näkivät levottomat matkustajat kaksi eläintä hehkuvin silmin hiipivän puiden välissä; nämä nähdessään pelottominkin sydän vavahti. Notkeina kuin metsän köynnöskasvit näyttivät molemmat eläimet lähestyvän ja silmät olivat kuin neljä valokohtaa, jotka liikkuivat kuin kiiltomadot, joita tuuli puun oksilla keinuttelee edestakaisin.
Metsästäjät eivät vielä voineet tätä nähdä; he kuulivat vain julmien vihollistensa raivoisan sihisemisen, jonka ne päästävät, haistaessaan ihmisiä olevan lähellä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat olivat metsästäjät ja odottivat itseluottamuksella, jonka taitavuus ja koeteltu rohkeus yksin tuottavat, taistelua, jossa heidän täytyi joko voittaa tai kaatua.
4.
VÄIJYTYS.
Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tuon pian tapahtuvan kamalan taistelun katselijat huomasivat, että jaguarit äkkiä pysähtyivät, niinkuin saalista vainuavat lintukoirat. Karjunta, jonka ne samalla kertaa päästivät, todisti, että ne olivat huomanneet tähän asti outojen vihollisten läsnäolon. Hetkeksi jäivät ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta seisomaan käännellen ja ojennellen itseänsä; sitten pieksivät ne kylkiänsä hännällänsä ja karjuen tekivät pitkän hyppäyksen.