Mustalintu huomasi tämän epäröimisen. Hän rypisti kulmakarvojaan, uhkaava pilvi peitti hänen otsansa ja hänen silmänsä salamoivat.
— Apahien päällikkö ei ole sellainen, jota pidetään loitolla majasta. Toisessa kädessään on hänellä sota, toisessa rauha; kummanko niistä hän avaa?
Tämä uhkaus ja ääni, jolla se lausuttiin, saattoivat meksikolaisen kokonaan hämille. Hän aikoi vastata, että neuvottelisi toveriensa kanssa, mutta onneksi pidätti itsensä aikoinaan.
Viekas intiaani jatkoi tyynellä, vaikka hieman ivallisella äänellä:
— Yksi ainoa soturi seuraa minua. Onko valkoisia niin vähän, että he pelkäävät kahta leirissään olevaa vierasta soturia? Eikö heidän leirinsä ole varustettu? Eikö heillä ole riittävästi ruutia ja luotia?
Intiaanin viekoittelemana Gomez-raukka vihdoin oivalsi, ettei hän voinut kieltää lähetiltä pääsyä leiriin, kadottamatta toisaalta rauhan toiveita ja toisaalta taasen myöntämättä intiaanin olleen oikeassa heidän varustustensa suhteen.
— Punainen veljeni valitkoon yhden seuralaisen, mutta yhden ainoan vain, sanoi hän.
Sitä Mustalintu toivoikin. Jos seikkailija puhui totta ilmoittaessaan olevansa valkoisten päällikkö, niin saattoi intiaani helposti arvata, millaisia soturia oli sellaisella päälliköllä. Jos hän taasen valehteli, niin saisi Mustalintu leirissä nähdä oikean päällikön, ja sen mukaan tekisi hän hyökkäyssuunnitelmansa.
Intiaani antoi merkin, ja tämän johdosta lähestyvä soturi oli ennen mainittu lähetti, jota nopeutensa vuoksi nimitettiin Antiloopiksi. Olemme nähneet tämän olevan yhtä viekkaan, kuin tuo viekas päällikkö itsekin, jonka luo hänet oli lähetetty päällikkyyttä tarjoamaan.
Antilooppi oli sitäpaitsi ainoa intiaani, joka tunsi todellisen päällikön don Estevanin, jota hän oli tarkastellut, kun tämä johti puolustusta.