Meksikolainen vastasi yhtä kohteliaasti, mutta jonkunlainen hämmästys osoitti, ettei hän puhunut totta.
— Toisinaan on suuri sielu mitättömässä ruumiissa; valkoinen veljeni on suuri päällikkö, sanoi intiaani.
Näissä kaksimielisissä sanoissa oli enemmän ivaa, kuin vakavuutta, ja intiaanin ääni ilmaisi hänen huomanneen kullanetsijän koettavan pettää häntä. Hän loi Gomeziin katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sieluunsa asti.
Meksikolainen ei voinut kestää tätä terävää ja tutkivaa katsetta, vaan loi silmänsä alas ja intiaani jatkoi:
— Veljeni ei varmaankaan valehtele, kun hän kehuu itseään päälliköksi, mutta valkoisten leirissä löytynee useita sellaisia päälliköitä, ja hän on kai yksi heistä?
— Minä olen ainoa päällikkö, vastasi seikkailija, selvästi näyttäen hämminkinsä.
Noin mitättömän päällikön nähdessään arveli Mustalintu helpostikin voivansa suoriutua tuosta miesraukasta, joka ei voinut kilpailla hänen kanssaan lujuudessa eikä kekseliäisyydessä, ja hänen silmistään hehkui turmiota ennustava tuli.
Intiaani päätti ottaa selon hänen totuuden harrastuksestaan.
— Mukanani tuomat sanat ovat rauhan sanoja, sanoi hän; kaikkien etelän soturien täytyy kokoontua ympärilleni niitä kuulemaan. Intiaanit ottaisivat vastaan valkoisten lähetin neuvotteluun nuotionsa ääreen ja hän saisi astua päällikön telttaan. Miksi pitää valkoisten päällikkö hänen luokseen tulleen airueen näin loitolla leiristä?
Gomez ei tiennyt, mitä vastaisi. Hän ei voinut viedä sutta lammaslaumaan.