— Miksi tahdot omistaa arvon, joka ei ole sinulle tuleva? Minä ilmaisen rauhanehtoni päällikölle ja sille, jolla on rautatamminen ruumis. Missä he ovat?
— He ovat lähteneet muutamien seuralaistemme kanssa bisonia ajamaan, hankkiaksensa sotureillemme muonaa, vastasi Gomez jotenkin mahtavasti, mutta hän oli tekemisissä itseänsä etevämpien vastustajain kanssa.
— Antilooppi ja Mustalintu odottavat heidän takaisin tuloansa, lausui intiaani päättävästi; siihen asti on kahden soturin suu kiinni.
Intiaanit ummistivat halveksivasti silmänsä, nostivat puhvelin taljan olallensa, ikäänkuin ei valkoinen, jonka vieraita he olivat, olisi ollut läsnäkään.
Vaikka tämä päätös olikin loukkaus teeskennellyn päällikön itserakkaudelle, lopetti se ainakin hänen hämminkinsä. Hänen päällikkö-osansa tuntui hänestä liian vaikealta, ja hän olisi mieluisasti luopunut siitä don Estevanin ja Pedro Diaz'in palaamiseen asti, joka hänen luulonsa mukaan piankin oli tapahtuva.
— Veljeni tuolla tahtonevat kuulla intiaanipäällikön sanat, sanoi Gomez; tahdon kertoa ne heille.
— Mene! sanoi Mustalintu.
Gomez ei odottanut toista käskyä ja lähti kukkulalta iloisena kuin koulupoika, joka on oppinut vaikean läksyn.
Hän kertoi keskustelun yksityiskohdat, jättäen kuitenkin mainitsematta moniaita hänen itserakkauttaan masentavia seikkoja ja huomautti, mikä etu siitä oli, että hän sai intiaanit pidätetyksi don Estevanin palaamiseen asti; sen oli muka hänen lujuutensa ja viekkautensa saanut aikaan.
Aika kului, mutta don Estevania ei näkynyt.