— Antilooppi, virkkoi hän, on kuin Mustalintukin pilkkaava heidän raivoansa. Antilooppi on osoittava samaa kestävyyttä heidän iskujansa vastaan, mutta hänellä on sen ohessa ruumiinvoima, jota ei mikään entinen haava heikonna.
Molempien päälliköiden täten kilpaillessa jalomielisyydellään, laskivat meksikolaiset levottomina jokaisen minuutin, joka kului tuomatta takaisin don Estevania. Ei kukaan kiihkeämmin odottanut hänen palaamistansa kuin Gomez, joka kerskauksistansa huolimatta ei mitään niin peljännyt kuin pakkoa, joko sitten lähettiläänä tai johtajana, olla molempien intiaanien läheisyydessä.
Synkkä hiljaisuus vallitsi leirissä, kun noin tunnin kuluttua Mustalintu astui ulos teltasta ja lähestyi sitä joukkoa, jossa Gomez oli.
— Sotilaani, sanoi intiaani, odottavat kärsimättömästi saada päällikkönsä suusta kuulla vakuutuksen siitä ystävyysliitosta, joka pian on yhdistävä heidät valkoisiin. Mustalintu palaa pian ystäviensä luo, ja hän jättää toverinsa vakuudeksi siitä.
— Mene! sanoi Gomez majesteetillisen vakavalla äänellä, jota hänen onnistui teeskennellä.
Intiaani poistui, samoin kuin oli tullutkin, päätään kääntämättä ja näyttämättä vähintäkään uteliaisuutta.
Kun päällikkö oli ehtinyt neljän soturinsa luo, jotka häntä yhä odottivat, jutteli hän hetkisen heidän kanssaan. Hän näytti viittaavan telttaan, jossa Antilooppi istui liikkumatta ja vakavana kuin kuvapatsas.
Hetken kuluttua näkivät valkoiset yhden intiaanin ratsastavan pois. Toiset intiaanit jäivät, pidellen suitsista hevosiaan, istumaan yhtä vakavina kuin Antiloopikin teltassaan.
Päivä kului yhä enemmän. Aurinko oli kadonnut taivaan rannan taakse. Pilvet, joiden kirkas väri alkoi vaaleta, ilmaisivat yön olevan tulossa.
Vielä odotettiin turhaan leirissä don Estevania, Diazia, Orochea ja Barajaa.