Vihdoin tuli yö, lisäten kaikkein levottomuutta. Intiaanit ovat vaihtelevia ja oikullisia, sen kaikki tiesivät; äkillinen hyökkäys voipi seurata rauhan tarjousta, joka olikin hyvin epämääräinen.
Gomez koki rauhoittaa heidän levottomuuttaan.
— Mitäpä tässä on pelkäämistä niin kauan kun intiaani on leirissä, sanoi hän. Tuo hänen tyyneytensä ilmaisee rehellistä mieltä.
Yön hämärässäkin voitiin vielä nähdä Antiloopin tummat kasvot. Soturi pysyi yhä samassa asemassa, mutta päivän valolla olisi saattanut nähdä hänen vähän kääntävän päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkoin huomata jokaisen melun, mikä häiritsi yön hiljaisuutta.
Syvä äänettömyys vallitsi. Ääretön aro oli yhtä äänetön kuin taivaan lakikin, johon ilmestyi tähti toisensa perään. Heti kun pimeys seuraa auringon valoa, saa aro synkemmän, suurenmoisemman luonteen.
Leirissä häiritsi vain tuota ympäröivää, pelottavaa aron hiljaisuutta muutamien hiljaiset kuiskaukset, ja jonkun levottoman hyräily. Kaikki loivat tuon tuostakin epäluuloisia silmäyksiä arolla istuviin intiaaneihin. Nämä näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin kallion paadet, jotka pimeässä toisinaan saavat ihmisen näön. He näyttivät kuitenkin, ehkäpä pimeän tähden, siirtyvän yhä loitommalle.
— Tuopa kummallista, sanoi eräs seikkailija Gomezille, luoden epäluuloisen silmäyksen arolle; — nuo intiaanit näyttivät äsken olevan lähempänä.
— Se on vain näköhairahdus, vastasi Gomez, joka halusi selittää kaikki edullisemmalta kannalta.
— Katso tuonne Gomez, lisäsi toinen, nyt ei tunnu tuulen henkäystäkään, ja sentään näyttää tuuli tuolla intiaanien luona saavan tomupilvet nousemaan.
— Meitä suojelevat vaunumme tuulelta, tuolla sitä vastoin voi tuuli puhaltaa, siinä kaikki.