Näky olisi pettänyt jokaisen muun paitsi kullanetsijän, mutta Fabianin harjaantuneen silmän ei tarvinnut kuin hetkeksi kiintyä kiviä ympäröivään saveen, kun hän huomasi tässä olevan puhdasta kultaa, jollaista purot huuhtovat vuorista.
Rikkain aarre, mitä ihminen milloinkaan oli nähnyt, oli hänen edessään.
Kullalla on sellainen lumousvoima, että Fabianin valtasi huumaus, josta hän ei voinut heti irtautua.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan, sillä Fabianin mieltä ei onni voinut sokaista, ja pian kutsui hän tovereitansa.
Kanadalainen ja José saapuivat heti.
— Oletteko keksinyt hänet? kysyi José.
— Aarteen, en miestä. Katsokaa itse, sanoi Fabian vaatimattomasti pyssyllään taivuttaen syrjään laaksoa suojelevat köynnökset.
— Mitä? kysyi José, nämä kimaltelevat kivet…?
— Ovat puhdasta kultaa, aarre, jota sallimus täällä on vuosisatoja vartioinut.
— Jesus, Maria! huudahti José, kummastuksesta liikkumattomana.