Saattoi todellakin erottaa hiekassa ihmisjälkiä; olipa tuo henkilö tallannut poikki jonkun kasvin varrenkin, joka hitaasti kohosi. Jäljet johtivat puuvillapensastoon.
— Yksin hän ainakin on, sanoi Fabian.
Hän alkoi mennä pensastoon, mutta Rosenholz pidätti hänet.
— Odotahan, tuo tiheä pensasto voipi kätkeä vihollisen! Ei sentään, lisäsi hän, tuo ihminen, jonka jäljet näemme tässä, on vain taivuttanut pensaita ja köynnöksiä katsahtaaksensa sinne.
Näin sanoen käänsi Rosenholz syrjään oksat ja köynnökset, mutta siellä oli maa kalkin sekaista ja täynnä latuskaisia kiviä.
Jälkiä ei voinut enää nähdä.
— Kiertäkäämme tämä kallio, jatkoi Rosenholz, ehkä siellä näemme jotain. Tule, José, ja sinä, Fabian, odota meitä täällä.
Molemmat metsästäjät poistuivat, ja Fabian jäi yksin. Hän oli tuon kultalaakson läheisyydessä, jonka valtaamisesta hän oli uneksinut.
Alakuloisena ja surullisena, ikäänkuin paljon kärsinyt ihminen, meni Fabian pensaston luo, joka muodosti melkein läpipääsemättömän aidan. Mutta tuskin oli hän siirtänyt oksia syrjään, kun hän jäi hämmästyneenä edessään olevasta näystä katsomaan eteensä.
Laaksossa äsken vielä vallinnut sinertävä varjo oli kadonnut auringon tieltä, jonka valossa näkyi maassa kiiltäviä pisteitä. Nämä kiiltävät kivet olivat yhtä lukuisia kuin liuskakivet rannoilla, eikä niitä olisi päivässä ehtinyt laskea.