Metsästäjät katsahtivat hämmästyneinä pyramidin huipulle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Auringon säteet kimaltelivat hevosen rungon kylkiluissa, ja tuuli heilutteli tangon päässä olevia ihmishiuksia. Kukkulan yläpuolella leijailevat petolinnut olisivat voineet nähdä tämän äänen päästäjän.
Seudun synkkä juhlallisuus, sen Fabianissa herättämät veriset muistot, Josén mielen täyttävät taikauskoiset ajatukset ja tuo kummallinen huuto synnyttivät ystävyksissä melkein pelon tapaisen tunteen. Heidän kuulemassansa äänessä oli jotain niin selittämätöntä, että he hetkisen epäilivät, olivatko hairahtuneet.
— Olikohan se todella ihmisääni? kysyi Rosenholz hiljaa, tarttuen Josén ja Fabianin käsiin. Vai oliko se vain tuollainen kummallinen kaiku, joka yölläkin kajahti vuoristosta.
— Jos se oli ihmisääni, sanoi Fabian, niin on selittämätöntä, mistä se tuli, sillä minä luulin kuulevani sen aivan päämme päältä. Tuolla kukkulalla ei ole ketään, sieltä se ei siis voinut tulla.
— Jumala suokoon, sanoi José itseään ristien, ettemme tässä vuoristossa, jossa kuuluu selittämättömiä ääniä ja jossa salamat leimahtelevat kirkkaalta taivaalta, tulisi tekemisiin muiden kuin ihmisten kanssa. Ellei niin satu, niin mitäpä siitä, jos tämä laakso vain sisältäisi niin paljon kultaa, että Espanjan kuningas joitakuita vuosia sillä suorittaisi hovinsa menot. Sanokaa, Fabian, onko meillä vielä pitkäkin matka oikealle paikalle.
Fabian kokoili muistojansa, sitten kulki hänen katseensa Sumu vuorten kukkuloita pitkin, noihin joesta nouseviin kaukaisiin usviin asti. Tämä omituinen seutu oli sama, jonka Arellanoksen vaimo oli hänelle kuvannut.
Tarkastukseensa tyytyväisenä vastasi hän: Ei sinne enää ole pitkä matka, sillä laakso on aivan intiaanihaudan juurella, ja nuo kamalat koristeet ilmaisevat, että hauta on tuolla. Mutta emme saa aikaa turhaan kuluttaa. Sillä välin kun te ja Rosenholz kuljette tämän kallion taitse, tarkastelen minä tuota pensastoa, olisiko siellä mitään.
— Kaikki tällä salaperäisellä paikalla herättää epäluuloani, lausui Rosenholz. Tuo kuulemamme ääni ilmoittaa täällä olevan ihmisolennon, mutta olipa hän valkoihoinen, tai intiaani, peljättävä hän kuitenkin on. Ennenkuin eroamme, tahdon tarkastella ympäristöä.
Kaikki tarkastelivat maata, jota he olivat tottuneet lukemaan kuin avonaista kirjaa.
— Mitä sanoinkaan! lausui kanadalainen. Tässä on valkoisen miehen jälkiä, ja voinpa sanoa hänen olleen tässä kymmenkunta minuuttia sitten.