Ensi katsannolla huomasi vain sen synkän ja omituisen ympäristön, kukkulan mäntyineen, luurankoineen ja sumupilvineen, voitonmerkkeinä liehuvat ihmishiukset, vaahtoavan vesiputouksen ja sen takana vesikasvien peittämän järven; mutta kullanetsijä olisi pian muutakin huomannut.
Tällä yksinäisellä seudulla ei mikään osoittanut eläviä olentoja löytyvän, kun kolme miestä, jotka maan epätasaisuus tähän asti oli kätkenyt, näkyi aivan kultalaakson läheisyydessä.
Kaikki kolme loivat kummastuneita, melkein pelkääviä silmäyksiä ympärilleen.
— Jos missään on kamalaa, sanoi José pyytäen toverinsa pysähtymään ja viitaten sumuverhoon, joka peitti vuorta, niin on ainakin täällä, noissa synkissä kuiluissa.
— Jos on totta, että kulta on synnyttänyt useimmat rikokset maailmassa, niin melkeinpä uskoisin, että pahahenki on asuinpaikakseen valinnut tämän laakson, jossa sinun ilmoituksesi mukaan, Fabian, on niin äärettömiä aarteita.
— Olette oikeassa, sanoi Fabian, näyttäen vaalealta ja vakavalta; ehkäpä juuri tällä paikalla, missä nyt seison, murhasi onnettoman Marcos Arellanoksen hänen toverinsa. Voi, jospa tämä paikka voisi puhua, niin saisin tiedon sen nimestä, jota olen vannonut takaa-ajavani, mutta tuuli ja sade ovat poistaneet uhrin, samoin kuin murhaajan jäljet, ja erämaan ääni on vaijennut.
— Kärsivällisyyttä, lapseni, kärsivällisyyttä, sanoi Rosenholz vakavasti. Pitkänä elinaikanani en ole milloinkaan nähnyt rikoksen jäävän rankaisematta; usein löytyvät jäljet, jotka jo oli luullut poishuuhdotuiksi; toisinaan kohoaa erämaankin ääni syyllistä vastaan. Ellei murhaaja jo ole kuollut, niin ajaa voitonhimo hänet tänne; ehkei hän enää kauvan viivykään, ehkä hän on meksikolaisten leirissä. Odotammeko Fabianin vihollista täällä, vai täytämmekö taskumme kullalla, sitten palataksemme takaisin ihmisasunnoille?… Sinä saat siitä päättää. — Tätä sanoessaan huokasi Rosenholz.
— En tiedä, mitä päättäisin, sanoi Fabian; olen melkein vasten tahtoani joutunut tänne; mukaudun tosin teidän johtoonne, mutta melkeinpä voin sanoa seuraavani korkeampaa käskyä, kuin teidän on. Tunnen näkymättömän käden vievän itseäni, samoin kuin sinäkin iltana, kun tulin nuotiollenne. Miksi antaudun vaaroihin, saadakseni tuota elotonta kultaa, josta en tiedä, mitä sillä tekisin? Sitä en käsitä. Tiedän vain seisovani tässä suru sydämessäni.
— Tosin on ihminen leikkikalu kohtalon käsissä, sanoi Rosenholz, mutta tuo sinut valtaava surullisuus sopii kyllä tälle paikalle ja…
Kanadalaisen keskeytti tässä kimeä huuto, joka tuntui ihmisääneltä ja sekaantui veden pauhinaan. Tämä huuto tuntui tulevan intiaanin haudalta.