Hän oli, yhä vielä polvillaan, ummistanut silmänsä, ja salainen kyynel, jota eivät hänen toverinsa huomanneet enempää kuin taisteluakaan, putosi hänen ahavoituneelle poskelleen.
— Herra kreivi Mediana! huudahti hän ylös hypähtäen, tästä hetkestä alkaen olette rikas ja mahtava, sillä tämä kulta on teidän.
Näin sanoen paljasti hän päänsä, ja kumarsi kunnioittavasti.
— Jumala varjelkoon! lausui Fabian vilkkaasti, minua yksin sitä pitämästä. Te olette ottanut osaa vaaroihini, teidän tulee jakaa kultakin. Mitä sanotte, Rosenholz? Eikö teitä ilahduta, kun vanhoilla päivillänne tulette varakkaaksi?
Yhä tyynenä nojaten pyssyynsä pudisti päätänsä Rosenholz, joka kullan nähdessään pysyi yhtä kylmänä kuin vieressä oleva kallio. Hellästi hymyillen katseli hän Fabiania.
— Olen samaa mieltä kuin José-ystävänikin, sanoi hän; mitä sillä tekisin? Jos tämä kulta on meille arvokasta, on se sen vuoksi, että se on sinun; pienimmänkin möhkäleen omaaminen riistäisi kaiken arvon palvelukselta, jonka ehkä sinulle olemme tehneet. Mutta haastelemisen sijasta täytyy meidän toimia; emme kai ole yksin täällä.
Tämä muistutus huomautti ajan olevan kalliin.
José tunkeusi edellä pensastoon, mutta tuskin oli hän astunut laaksoon, kun laukaus kajahti vuoristossa. Josén äänen kuultuaan tyyntyivät toiset.
— Hornan henki kokee meitä pidätellä, huusi hän, mutta huonosti se ainakin tähtää.
Ennenkuin kanadalainen ja Fabian tunkeutuivat laaksoon, katsahtivat he kukkulalle, josta laukaus, samoin kuin heidän kuulemansa äänikin oli tullut. Mutta kukkulaa peittävä sakea sumu esti heidät mitään näkemästä.