Pian olivat he Josén luona ja lähtivät kaikin kukkulaa kohti. Siellä varmaan heitä uhkaava vihollinen lymysi.
Kukkulan rinteillä, vaikka ne olivat jyrkkiäkin, kasvoi pensaita, joiden avulla saattoi kavuta ylös. Vaarallinen koe se oli, sillä usvan tähden he eivät voineet tietää, montako vihollista oli heitä vastassa.
Fabian tahtoi käydä edellä, mutta kanadalainen pidätti häntä. José oli jo ehtinyt puolitiehen. Häntä seurasi Rosenholz, ruumiillaan suojellen rakastettua kasvattiansa, jonka oli pyytänyt jäämään jälkimäiseksi.
Usva peitti vielä läpinäkymättömällä verholla kukkulan. Pelkäämättä vaaraa, joka mahdollisesti oli tuon usvavaipan takana, astui José rohkeasti rinnettä ylös. Pian katosi hän kokonaan sumuun.
Kun Fabian ja Rosenholz hetkeksi pysähtyivät huohottamaan, kadottivat he hänet näkyvistään; he jatkoivat vaarallista kulkuaan.
Josén ilonhuudahdus ilmoitti hänen päässeen perille. Hänen molemmat toverinsa vastasivat huutoon ja olivat itsekin pian paikalla.
Ei näkynyt ketään.
Tällöin, kun ystävykset hieman äkeissään siitä etteivät ketään löytäneet, ja sumussa melkein näkymättöminä toisilleen, aikoivat lähteä alas, karkoitti tuulen puuska sumun ja he voivat nähdä aavikolle.
Oikealla ja vasemmalla oli täydellinen erämaa synkässä loistossaan, kuivia, hehkuvan auringon polttamia aavikoita, joilla hiekka pölysi, kaikkialla hiljaista, liikkumatonta, paitsi yhdellä taholla.
Vähän matkan päästä tuosta tiheästä pensastosta, joka oli kultalaakson edessä ja verhottuna joesta nousevaan usvaan, josta näyttivät tulleenkin, läheni neljä ratsastajaa pyssyt kädessä. Välimatka oli kuitenkin vielä niin suuri, etteivät ystävykset kalliolta voineet erottaa ratsastajain pukua eikä kasvojen väriä.