Vähitellen alkoi hän muuta ajatella. Vaikkei hän saavuttanutkaan malttiansa, ei hän enää ajatellut rikosta, jonka muisto liittyi toisiin samallaisiin.
Tosin oli hän jotenkin varma siitä, ettei kukaan huomannut hänen pakoansa leiristä ja ettei kukaan ajanut häntä takaa, mutta hän päätti sentään nousta kukkulalle tähystelläksensä sieltä ympärilleen.
Männyt, joiden synkkä vihannuus varjosti intiaanipäällikön hautaa, olivat omiansa peittämään hänet intiaaneilta, jos sellaisia sattumalta retkeilisi lähistöllä; hän siis kulki huoleti kohti kukkulaa.
Ohimennessään ei hän voinut olla luomatta ahnasta silmäystä tuohon kultaa täynnä olevaan laaksoon.
Äkillinen pelko valtasi hänet. Oliko laakso vielä nytkin yhtä koskematon kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen täytyi sieltä poistua?
Yksi ainoa silmäys rauhoitti hänet. Kultalaakson muoto ei ollut muuttunut, samat kimaltelevat kivet olivat siellä vielä. Janon uuvuttama matkustaja ei suuremmalla ilolla katsele vihannassa kosteikossa, keskellä ääretöntä hiekkamerta olevaa vettä, kuin Cuchillo tuota kiiltävää kultaa; silmillään päätti hän ensin nauttia siitä, ennenkun koski aarteeseen, jota hän kaksi vuotta oli himonnut ja jonka tähden hän oli toverinsa tappanut.
Hetkisen tyydytettyänsä tällä itseänsä, tarttui hän hevosensa suitsiin ja sitoi sen pensaaseen erääseen syvään rotkoon, josta sitä ei kukaan voinut huomata.
Kukkulalle päästyään tähysteli hän ympärilleen, nähdäksensä, oliko yksin. Hetken tarkasteltuaan rauhoittui hän, sillä don Estevan seurueineen ja metsäsissit olivat vielä loitolla kukkulain peitossa. Häiriytymätön hiljaisuus varmistutti häntä, ja hän kääntyi vesiputoukseen päin.
Kukkulan takana alas syöksyvä vesi näytti muodostavan kuilun yli hopeaisen sillan, jota tuuli häilytteli. Putousta verhoavan sumun läpi näkyi vuosisatojen veden huuhtoma, kirkas kullan möhkäle auringon säteissä. Suurin kokospalmun pähkinä ei ollut sen kokoinen.
Alituisesti veden huuhtoma kultamöhkäle välkkyi koko loistossaan. Joka hetki näytti se olevan putoamaisillaan kuiluun.