Kultamöhkäleen nähdessään, johon hän luuli voivansa ulottaa kädellään, valtasi Cuchillon mieletön ilo. Ahnain katsein kumartui hän kuilun reunalle ja ojensi kätensä; hänen sydämensä sykki niin, että oli pakahtumaisillaan, ja tuo kova mielenliikutus olisi tukahduttanut hänet, ellei raivokas huuto olisi päässyt hänen suustaan.
Tämän huudon olivat metsästäjät kuulleet.
Mutta pian sai hänet näky, jota hän ei ollut odottanut, uudelleen huudahtamaan, tällä kerralla kuitenkin kiukusta.
Rosvo oli nähnyt ihmisolennon, ihmisen, joka tiesi hänen elämänsä salaisuuden, joka jaloillaan tallasi hänen saastuttamatonta aarrettaan. Se oli José; Rosenholzia ja Fabiania hän ei voinut nähdä, kun he olivat pensaston takana. Cuchillo luuli Josén olevan yksin ja ampui häntä enempää miettimättä, melkein tähtäämättä.
Se oli kuultu laukaus, luoti oli mennyt Josén pään ohi.
Ei tarvinne kuvailla rosvon kiukkua ja hämmästystä, kun hän mäntyjen takana piillen näki kahden miehen yhtyvän edelliseen, ja tunsi toisen heistä tuoksi pelottavaksi metsästäjäksi, joka oli tiikerin kanssa taistellut, ja toisen Fabianiksi, jonka henkeä hän oli kahdesti väijynyt.
Kuolon kauhu saattoi hänen sydämensä pysähtymään. Hän horjui ikäänkuin huumauksissa; nytkin täytyi hänen paeta tästä kultalaaksosta, josta kamala kohtalo tuntui hänet pidättävän.
Rosvon onneksi salasi hänet kukkulaa peittävä sumu metsästäjiltä, jotka juuri kiipesivät huipulle.
Heidän kavutessaan ylös, hiipi hän alas toiselta puolen. Mutta silloin huomasi hän don Estevanin seuralaisineen lähenevän. Tässä oli rosvolle uusi hämmästyksen aihe. Käärmeen tavoin liu'uttuaan alas, piiloutui hän järveen, päättäen siellä odotella seikkailun loppua.
Hän aikoi käyttää hyväksensä taistelua, joka varmaan oli syntyvä molempien joukkojen kesken.