Hornamaisen riemun väristys sekaantui veden kylmyyden vaikutukseen. Rosvo oli kuin petolintu joka ilmassa liehuen odottaa taistelukentältä uhria.
Cuchillo tiesi taistelun elämästä ja kuolemasta syntyvän Fabianin ja Armadan herttuan välillä. Hän mietti mitä etuja tästä koituisi hänelle.
Rosenholz saattoi jo nähdä lähenevien ratsastajien kasvojen värin.
— Siinä tulee neljä ratsastajaa meksikolaisten leiristä, sanoi hän.
— Sen kyllä luulen, huudahti Fabian; pian saamme koko joukon niskaamme ja jäämme saarretuiksi tänne kuin kesyttömät hevoset hakuliaituukseen.
— Vait, sanoi Rosenholz, jättäkää minun huolekseni teidän vapauttamisenne tästä hankalasta asemasta. Ei mikään osoita, että näitä seuraisi useampia ratsastajia emmekä voi valita parempaa paikkaa kuin tämän kukkulan, jossa voisimme vastustella kokonaista raakalaisparvea. Pidän heitä kuitenkin silmällä.
Tämän sanottuaan laskeutui hän suulleen kukkulalle ja asettui niin, että ympäröivät kivet peittivät hänen päänsä. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään päästänyt ratsastajia näkyvistään. Heidän hevostensa kavioitten kopina kuului jo.
Metsästäjä näki heidän hetkeksi pysähtyvän neuvottelemaan, mutta heidän äänensä ei kuulunut sinne asti.
— Miksi tämä viivytys, Diaz? kysyi Armadan herttua kärsimättömästi; meillä on kiire, ja olemme menettäneet jo paljon aikaa.
— Varovaisuus vaatii, ettemme mene etemmäksi, ennenkuin olemme tarkastelleet seutua.