José oli vaiti, mutta tämän nimen kuullessaan kohotti hänkin päätänsä. Hänen katseestaan hehkui sammumaton viha, ja silmillään näytti hän mittaavan väliä, joka hänet vielä erotti vihansa esineestä. Mutta eipä niinkään taitava ampuja kuin Rosenholz olisi tältä matkalta voinut osata ratsastajiin. José piiloutui taasen kivien taakse.
— Älä kohota itseäsi, José, niin paljon, muuten huomaavat he sinut, sanoi kanadalainen.
— Ettekö näe muita ratsastajia? kysyi Fabian.
— En ainoatakaan. Tuosta paikasta, jossa joki jakaantuu kahteen haaraan, aina tänne asti en näe ainoatakaan elävää olentoa… ellei, jatkoi Rosenholz hetken vaiti oltuansa, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvää jostakin etäällä näkyvästä esineestä, tuo musta esine, jonka näen kelluvan joen pinnalla, olisi jotain muuta kuin kuivettunut puun runko, jota en sentään luule. Mutta ainakin se, olkoonpa sitten puun runko tai ruuhi, poistuu myötävirtaan.
— Mitä se meihin koskee, sanoi Fabian, joka mieluummin tahtoi vartioida don Antoniota kuin saada selkoa tuosta esineestä; kertokaa minulle, minkä näköisiä ovat don Antonion seurassa olevat ratsastajat; ehkä tunnen heidät.
— Ah! jatkoi kanadalainen, ruuhi tai puun runko…
— Antakaa nyt tuon kaukaisen esineen olla! huudahti Fabian kärsimättömästi, mitä siitä huolisimme?
— Kysy merimieheltä, joka on tähystelemässä tuntematonta merta, välittääkö hän kalliosärkistä? Olkoon, tuo musta esine voipi, sen sanon, olla ruuhikin ja Jumala suokoon, ettei siitä astu rannalle ryöväreitä, joita on täällä erämaassa viljalta. Nyt katoaa se sumuun.
— Entä ratsastajat, ratsastajat? kysyi Fabian uudelleen.
— En tunne noita kolmea. Yhdellä heistä on solakka ryhti, hänellä on kaunis hevonen…