— Minusta näyttää, ikäänkuin järven vesi olisi liikkeessä. Ah, viittaan puettu mies palaa pensastosta, hän keskustelee erään toverinsa kanssa, ja molemmat hyppivät ja tanssivat ikäänkuin hullut; ilo saattaa heidän päänsä pyörälle, sen kyllä uskon, sillä harvoin kullankaivaja löytääkään sellaista varastoa; mutta he ovat yksin, ja nyt on aika osoittaa, ettei tämä aarre kuulu kenellekään muulle kuin meille. Emmehän voi ampua kristittyä ihmistä ikäänkuin koiraa tai apahia; sentähden kehoitamme heitä antautumaan armoillemme.
Näin haastellen nousi Rosenholz vitkallisesti seisomaan.
Kun seutu näytti olevan vallan autio, olivat Oroche ja Baraja rauhallisina jälleen nousseet hevosen selkään sekä viitanneet don Estevania ja Pedro Diaz'ia, jotka olivat seisahtuneet etäämmälle, lähestymään.
Nuo molemmat miehet olivat, ehkä kullan kiillon sokaisemina, huomanneet Cuchillon jäljet hiekassa. He odottivat nyt johtajaansa kuullakseen hänen käskynsä.
Samoin kuin Cuchillon ja Josén, valtasi nämä molemmat kullankaivajat voiton himo.
Tuo synkkä laakso, nuo yksinkertaiset kukkulat, tieto, että olivat ainoat leirissä, jotka don Estevanin ja Diaz'in kanssa tiesivät tämän äärettömän kultamäärän olemassaolon, kaikki tämä kuiskasi heille kamalia neuvoja.
Jos don Estevan ja Pedro Diaz eivät enää palaisikaan leiriin, olisivat Baraja ja Oroche kahden. Sittemmin näkisi, kumpi heistä oli väistyvä. Täten tuumivat Oroche ja Baraja, kun toiset ratsastajat heihin yhtyivät.
— Olemme löytäneet Cuchillon jäljet, ja saadaksemme hänet vangituksi, tulee meidän tarkasti tutkia nämä vuoret, virkkoi Baraja.
— Cuchillo on nähnyt aarteen, eikä saa päästä käsistämme, lisäsi Oroche. Olen samaa mieltä Barajan kanssa, että hän piileskelee näillä kukkuloilla, välttääksensä kiinni joutumista. —
— Sennor don Estevan, sanoi Diaz, luulen että meidän tulee heti palata leiriin.