Don Antonio epäröi hetkisen, jolla aikaa sekä Barajan että Orochen sydän pamppaili.
Tuo oli hyvä neuvo, jonka Diaz oli antanut, sen huomasivat molemmat, mutta se tuli liian myöhään.
Nuo kolme väijyksissä olevaa metsästäjää voivat nyt kalliolta osua pyssyillään heihin ja pitivät heidän pienimpiäkin liikkeitään silmällä; pako oli mahdoton.
Kamala herääminen oli tekevä lopun Orochen ja Barajan kultaisista unelmista.
— Nyt on aika toimia, virkkoi Rosenholz.
— Minun tulee saada don Antonio osakseni, toimikaa sen mukaan; muista en välitä.
Fabianin tätä sanoessa oikaisihe Rosenholz koko pituuteensa, päästäen huudon, joka äkisti kaikui neljän ratsumiehen korvissa ja saattoi heidät vavahtamaan hämmästyksestä, joka vielä lisääntyi heidän nähdessään kanadalaisen jättiläismuodon ja hänen kummallisen pukunsa.
— Ken olette? Mitä tahdotte? huusi ääni, jonka Fabian tunsi don Estevanin ääneksi.
— Keitä me olemme? vastasi kanadalainen, sen kyllä sanon teille. Mutta ensin tahdon muistuttaa teille tosiasiasta, jota ei kielletä kotimaassani eikä erämaassa, siitä nimittäin, että maa on sen oma, joka sen ensin ottaa haltuunsa; te ette ole nähneet meidän tulevan tänne, koska olimme täällä ennen teitä. Me yksin olemme siis isäntiä täällä. Me vaadimme, että kolme teistä hyvällä lähtee takaisin ja neljäs antautuu meidän armoillemme, voidaksemme hänen mieleensä johtaa erään toisen erämaitten lain, sen, että veri vaatii verta.
— Siinä on eräs, jonka pään yksinäisyys on pannut pyörälle, sanoi Pedro Diaz, joka piti tuota pyssyllä ja puukolla varustettua miestä erakkona.