Don Estevan viittasi kädellään, ikäänkuin olisi halunnut ajan pitennystä.
— Oroche, Baraja, sanoi hän niin korkealla äänellä, että hänen sanansa selkeästi kuuluivat kalliolle, leiri tarvitsee kaikki puolustajansa — rientäkää sinne takaisin tämän jalon ja urhoollisen Diazini kanssa, joka tästä alkaen on päällikkönänne. Sanokaa niille miehille, joiden päällikkönä olen ollut, että tämä on viimeinen tahtoni.
Oroche ja Baraja kuuntelivat näköjään epäröivinä don Estevanin kehoitusta, mutta itsekseen tuumailivat nuo molemmat seikkailijat, että vaikka heistä tuntuikin vaikealta kullan jättäminen olisi parasta armoille antautuminen, hengen säilyttämiseksi, sillä silloinhan heillä oli toivoa, että vielä kerran voisivat palata kultalaaksoon. He eivät siis tahtoneet antautua tapettaviksi ja molemmat epäröivät vain näön vuoksi mahdollisimman kauvan.
— Panenpa veikkaa, sanoi José, että tuo pelkuri raukka, joka kädellään sivelee tukkaansa, ikäänkuin pois lähteminen olisi vastoin hänen luontoansa, ei milloinkaan ole mieluummin noudattanut päällikkönsä käskyä kuin nyt. Ja aivan sama on hänen toverinsakin, tuon nahkatakkisen miehen laita. Mutta mitä näen, nehän ovat samoja roistoja, jotka haciendan luona ampuivat meitä.
— Siitä en ole varma, sanoi Rosenholz, sillä olin liian loitolla tunteakseni heidät; mutta mitäpä siitä. Barajakin viittasi nyt kädellään.
— Päällikkömme käskyjä on meidän noudattaminen, sanoi hän; vaikka poistuminen onkin masentavaa luonteellemme, niin täytyy suostua.
— En luule, lausui Oroche, olevan häpeäksi, jos antautuu sotaonnen ollessa vastaisen. Pyydämme siis teiltä, sennor Fabian, ja teidän tovereiltanne lupaa saada lähteä ja sanomme jäähyväiset.
Huolimatta tuosta halveksivasta silmäyksestä, jonka Diaz loi heihin, heiluttivat nuo kelpo toverit toisella kädellään hattuansa, kääntäessään toisella hevosiansa.
He olivat jo lähtemäisillään, kun José kiivaasti löi pyssynsä perän maahan.
— Perhana vieköön, kirkasi entinen rajavartia kovalla äänellä, onko sovittu, että saatte viedä aseennekin?