— En, tuhatkertaisesti en! huudahti Oroche, kylmän hien peittäessä hänen otsansa; mieluummin annan teille henkeni. Niin, jatkoi hän, sitten päästäisitte nuoran irti.
— Ken sanoo, etten päästä sitä heti? sanoi Baraja käheästi.
— Oma etunne, sanoi Oroche vapisevalla äänellä. — Hyvä, minä en päästä nuoraa. Mutta yhdellä ehdolla. Minun täytyy yksin saada tuo kulta… aivan yksin… ymmärrättekö?… Antakaa se minulle… muuten pudotan teidät kuiluun.
Kauhun väristys viilsi läpi Orochen ruumiin. Nähdessään Barajan kalpeat kasvot kirosi tuo onneton mieletöntä luottavaisuuttaan. Hän koetti päästä ylös, mutta kantamansa taakka lamautti hänen voimansa.
— Minun täytyy saada tuo kulta, ymmärrättekö? sanoi Baraja uudelleen; minun täytyy saada se, muuten päästän nuoran, tai leikkaan sen poikki.
Ja hän otti terävän puukkonsa.
— Ennen kuolen! huudahti Oroche; ennen saa tuo kuilu niellä minut ja tämän kullan samoin.
— Saatte vapaasti valita, sanoi konna; joko kulta tahi henki.
— Te tappaisitte minut, vaikka antaisinkin sen teille!
— Mahdollista kyllä, sanoi Baraja, hitaasti leikaten poikki yhden nuoran kuudesta säikeestä, ja samalla huutaen onnettomalle, että hän vielä ennättää tehdä päätöksensä.