Kaksi ahnasta kättä tuskin riitti sitä pitelemään, ja varomaton liike olisi saattanut pudottaa sen kuiluun.

Oroche uskalsi tuskin hengittääkään ja Baraja, joka kumartui kuilun yli, oli yhtä levoton.

Jyrkän kallioseinän kaiku toisti kaksi huutoa — ensin Orochen, sitten hänen toverinsa riemuhuudon, kun kulta kimalteli Orochen käsissä.

— Vedä taivaan nimessä minut nopeasti ylös! huusi Oroche vapisevalla äänellä. Minulla on vähintään kuusikymmentä naulaa kultaa. Voih, enpä luullut olevani näin väkevä.

Aluksi vetikin Baraja oikein innokkaasti, mutta pian alkoi vetäminen käydä hitaammin, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi.

Orochen kädet eivät vielä ulottuneet polulle.

— Kas niin, Baraja, vedä vielä vähän! huudahti Oroche. Vähän vain, niin olen luonasi!

Mutta Baraja pysyi liikkumattomana.

Pirullinen ajatus valtasi hänet.

— Antakaa minulle tuo kulta, sanoi hän, se riistää voimanne ja minäkin olen kokonaan väsyksissä.